Meidän Trinssi
16.7. ilmestyi plussa testiin, minulle 4. ja miehelleni 2. lapsi. Yritystä oli n.5-6kk takana kunnes tärppäsi. Alusta asti kärsin erittäin voimakkaista kivuista, joille ei lopulta löytynyt syytä. Tätä kesti 9+ asti ja alkoi hiipumaan. Alussa minulla oli yksi vti ja koko ajan on nyt ollut leukkarit ja prot. koholla.
Muutama viikko sitten minulla alkoi sokerit heittelehtimään suuntaan ja toiseen. Olo on siis ollut aivan hirveä ja pitkään ollut olo ettei kaikki ole hyvin, mutta sitä en ääneen ole uskaltanut sanoa.
Perjantaina 14.9. menimme miehen kanssa ultraan oletettujen viikkojen mukaan 11+5. Pikkuinen siellä huitoi käsillään ja nakkeli niskojaan ja jaloillaan potki ja kääntyili. Ihanan pirtsakan oloinen pakkaus. Sitten alettiin ottaa mittoja ja katsomaan näillä viikoilla näkyviä rakenteita. Aloin miettimään siinä pikkuista katsellessa, että mistäs kohtaa niskaturvotus mitattiin. Eipä jäänyt kyl epäselväksi heti kun näki sen reunan ja paljain silmin jo pienestä kuvasta näkyi turvotusta reippaasti. Monta kertaa otettiin mittoja ja viimeisin mitta joka oli suorin niin oli 3,5mm
Mä koitin olla vahva ja purin huultani ja kuuntelin sekavana kätilön puheita. Tuntu kuin päässäni olisi kaikunut. Välillä katsoin miestäni joka istui hiljaa paikallaan mun vieressä ja välillä oli silmät kiinni ja naama vakavana. Jatkotoimenpiteistä kun mulle selitettiin niin nyökkäilin vaan ja kun kätilö sanoi "Anteeksi mulla loppui sanat." niin mä aloin itkemään. Samalla kun itkin kysyi minulta kun minulla on ollut keskenmenoja takana ja halutaanko lisätutkimuksiin (10. raskaus nyt ja 3 synnytystä takana). Yritin koko ajan olla itkemättä ja vastailin kätilölle, mutta itku tuli väkisin tunteiden alta.
Tiistaina 18.9. oli aika sikiötutkimusyksikköön ja tässä suoraan tarina siltä päivältä:
Ystäväni oli minun tukenani, kun mieheni oli töissä. Naikkarin ovista kun päästiin sisään ja 6.kerrokseen, alkoi tulemaan jännitys ja ahdistus hivenen päälle. Muuten olin ollut erittäin hyvällä tuulella koko aamun. Ilmoittautumaan kun menin niin pommi pamautettiin, joka oli osin jo tiedossa "Niin, että tää on sit se istukkanäytteen otto" Täytin siinä papereita ja kädet alkoivat hikoamaan. Pelkkä ajatuskin siitä piikistä hirvitti niin kamalasti.
Menimme sitten tutkimushuoneeseen ja minulle näytettiin prosentuaalisia lukuja niskaturvotukseen liittyvistä asioista, että kuinka monella on kromosomipoikkeavuus, kuinka monella on rakennepoikkeavuus, kuinka moni selviää ja kuinka moni kuolee jne. Suoraan sanottuna, siinä vaiheessa ei kiinnostanut yhtään! Ne oli mulle vaan lukuja paperilla. Keskustelimme taas samasta aiheesta, onko minun keskenmenojani koskaan tutkittu.
Tutkimuspöydälle mentäessäni tärisin kamalasti. Sydän hakkasi aivan älyttömästi ja tuntui, että pyörryn jo ennen ultrausta. Ystäväni sanoi, että kun pöydälle menin makaamaan niin kasvoiltani hävisi samointein väri. Hetken kesti, että anturi lämpeni ja erittäin vilkas pikkuinen tuli näkyviin. Siellä mennä porskutti potkien, heiluen ja kääntyillen. Rakenteet oli erinomaiset ja sisäelimetkin näkyi (mahalaukku, munuaiset), aivot olivat symmetriset, sydämessä 4 lohkoa. Näin pikkuisen varpaatkin jo. Pää-perämitta oli tänään 69mm ja vastasi viikkoja 13+1. Jorvi oli määrittänyt LA olevan 26.3.2013 jolloin tänään oli 13+0 sen mukaan (neuvolan mukaan 12+2). Päällisin puolin ainakin pikkuinen näytti voivan hyvin. Niskaa kun katsottiin, sanoin lääkärille "toi sattuu nähdä taas miten selkeästi turvotus näkyy" Siinä sitten hiljaa mittaili ja sanoi lukemat 4,9mm. Siinä vaiheessa vaan tuijotin ruutua ja huomasin kuinka kyyneleet nousivat silmiini. Koitin itselleni järkeillä mitkä kaikki tuohon mittaan vaikuttavat ja samaa teki lääkäri. Eri mittaaja, viikkojen määrä, vaihteleva turvotuksen määrä jokaisella sikiöllä, sikiön asento.
Aloimme sitten valmistautumaan istukkanäytteen ottoon. Ongelma meinasi tulla siinä vaiheessa, kun todettiin istukan olevan takaseinämässä. Mutta onneksi sieltä saatiin yksi reuna niin hyville hollille, että näyte oli mahdollista ottaa. En katsonut ollenkaan neulaan päin ja niin oli hyvä. Ystävä antoi minulle kätensä runnottavaksi puristusvoimalla ja rauhoitteli mua siinä ja neuvoi mihin katsoa. Teki niin pahaa, vaikka neula ei ollut lähimainkaan minua. Tai oli mun jalkojen päällä alustalla. Siinä aikansa sormella tökki ja tarkisti oikeaa kohtaa. Lopulta sanottiinkin, että neula tunkaistaan nyt läpi. Ensin ei tuntunut miltään, kun meni vatsan nahan läpi (Minun onneksi raskauksien aikaan lähtee mahanahasta tunto). Kun sitten neula näkyi ultraruudulla ja siitä meni kalvojen ja istukan läpi niin kirveli ja pisteli. Sattui vähemmän kuin huonosti otettu verikoe taikka tipan laitto käteen. Siinä he samalla miettivät minkä verran näytettä otetaan kun turvotusta oli niin paljon. Päätyivät isompaan määrään mistä otetaan koko skaala kromosomeja eikä sitä kolmen kromosomin tutkimusta. Eli tähän isot hurraa huudot, koska nyt ei jää arvelujen varaan onko jossain kromosomissa häiriötä vaan saan tietää ihan kokonaan heti kun tulokset tulee. Eli tutkitaan kaikki, jopa ne harvinaisemmatkin muutokset, jotka mahdollisia. Siinä kun katselin näytteen ottamista kun eestaas näyteputkella vetelivät monta kertaa peräkkäin ja kun ei tuntunut missään niin keskityin katselemaan samaisesta kuvasta onhan pikkuisella kaikki hyvin. Siellä kääntyili ja potki kovasti menemään. Hetkeäkään ei ollut ultrauksien aikana paikallaan. Pikkuinen vauhtipakkaus.
Kun neula otettiin pois niin ei se tuntunut missään. Pistoskohtaa kirveli edelleen, mutta se oli pientä. Ei mun "tuska" siihen loppunut. Hoitaja tulee viereeni ja kysyy olinhan RH- ja tokaisin juu. "No sit saat tän Anti-D-pistoksen" siinä vaiheessa minähän riemastuin, kun en ole todellakaan mikään piikkien ystävä ja luulin jo kaiken olevan ohi "Voi P***e!" Pääs mun suusta. Siinähän kaikki repes nauruun ja sanoivat kuinka eivät vielä aikasemmin piikkikammon takia sanoneet sitä. Siinä jopa naureskeltiin kuinka aina on sen piikin tökkääminen ollut työn takana. Siinä kärsittiin sitten vielä se kauhea kiristys ja kirvely minkä se aine aiheuttaa ja kirosinkin, että sitä piikkiä vihaan kaikista eniten.
Sain luvan koittaa nousta ylös, mutta oloni ei ollut sen mukainen. Hiljalleen nousin istumaan pöydän reunalla ja siinä sit odottelin tärinöiden ja huippaamisen loppumista. Lopulta meni siihen, että ystäväni ja hoitaja talutti mut lepohuoneeseen, johon tuli toinen hoitaja kyselemään voiko ylijääviä näytteitä käyttää geenitutkimuksiin. Siinä sit koitin allekirjoittaa ihan sekaisin ollessani ja tärinöissäni paperit, koska tietty annoin ne hyvää käyttöön, koska muuten menis suoraan "kaatikselle" ylijäävät näytteet. Hetken aikaa siinä makoilin ja join vettä, että oloni paranis. Lopulta koitinkin nousta seisomaan ja olo oli edelleen hutera, mutta pystyn jo kävelemään. Koko matkan kotia oli tämmöistä heikkoa oloa. Jännitys siis pääsi laukeamaan kunnolla ja tuohon päälle se minun kamala piikkikammo.
Nyt sit vastauksissa menee se 1 viikko tai sitten 4 viikkoa riippuen siitä lähteekö mun näytteet viljelyyn.
Hienoja ja huonoja uutisia siis samassa paketissa. Nyt olen hyvillä mielin kun tiedän että selvä vastaus tulee sit max. 4 viikon päästä ja niiden mukaan sit edetään. Enää ei hermostuta, ei ahdista ja olo on niin luottavainen sen suhteen, että asiat menee niin kuin niiden sit kuuluukin oli uutiset sit hyviä taikka huonoja.
Ja kivut ovat loppuneet aikaa sitten tuosta operaatiosta eikä vertakaan ole tullut tippaakaan normivalkkarin mukana.
Tämä päivä olikin sit toisenlainen. Lähdin lapsieni kanssa (t04/08 t09/09 p08/11) veljeni luo kun en vaan halunnut olla kotona. Siellä olinkin niin väsynyt, että muut katsoivat lasten perään tosi paljon ja olin jopa torkahtanut sohvalle. Koko päivä meni siellä ja kun kotiin illasta tulin laittamaan lapset nukkumaan niin iski ahdistus ja itku päälle kun mies oli vielä töissä. Itkin kait tuskaa pois ja tätä kaikesta huolimatta sisällä olevaa epävarmuutta. Mietin miten sitä jaksaa odottaa tietoa tässä lasten ollessa koko ajan jaloissa. Kun tekee pahaa ettei heille voi kertoa mitään pikkuisesta vielä, vaikka jo kyselevät innoissaan onko minun masussani vauva..
