Aamusta eilen minulle soitettiin neuvolasta. Puhuimme Äitiseulan ottamisesta, jota minulta ei ole otettu. Tässä kun olin sekaannusta labrassa. Minulle labrassa hoitaja väitti Äitiseulan olevan veriseula, josta riskiluku katsotaan. Siihen emme halunneet osallistua. Kaikesta huolimatta selvisi neuvolan kautta: minulta oli otettu veriseula. Sain tietää meidän riskiluvun 1:85 Sovimme terkan kanssa ajasta tälle viikolle, että pääsen puhumaan tuntemuksistani. Olo on kyl ollut erittäin räjähdysaltis.

Eilen soitin sitten ja kyselin mitä tuloksia on otettu tarkalleen. Kromosomitutkimuksen olivat siis ottaneet. Nyt viikko näytteen otosta ja vielä enintään 3 viikkoa. Tuskaiset ajat käsillä. Puhuin tuosta riskiluvusta sitten kätilölle ja hän sanoi etten olisi sitä saanut tietää. Selitin hänelle kun minulle takaisin kovasti sanoi ettei terkka olisi saanut sitä edes kertoa ettei sitä olisi kertonutkaan ellei labrassa olisi mokattu. Kerroin kätilöllekin nyt ettei haluttu veriseulaan "Ai anteeksi me ei tiedetty ettet te halunneet siihen osallistua." Muuttui äänensävy puhelun aikana sitten ja minä pidätin itkua. Tuntui kuin minulle huudettaisiin ja raivottaisiin muiden virheistä. Alkoi ahdistamaan tuo puhelu niin paljon etten jaksanut ajatella mitään muuta kuin niitä sanoja mitä kätilö sanoi "No eihän sillä ole sinänsä väliä nyt kun olet ollut täällä istukkanäytteen otossa ja olet meillä hoidossa. Kun sinä kuulut nyt sit tähän riskiryhmään. Olet riski ...siis riskiodottaja." Nuo sanat soi minulla pitkään mielessä.

Eilen huomasin puhuessani tuttujen ja ystävien kanssa puhelimessa, minulta hävinneen elämänilon, toivon ja rakkauden. Minun teki niin pahaa kun eivät ole lapsenikaan nähnyt minua pirteänä äitinä vaan aina kun mahdollista niin minä nukun. Stressi on vienyt niin kovin vallan kropastani. Aamulla kun avaan silmäni ja tajuan heräväni painajaiseen, vaikka haluaisin yön painajaisten vaihtuvan aamuisin iloiseen mieleen. Ei siitä ole toivoakaan. Vaikka öisin näkisin hyviä unia niin näen ne vaan pinnallisina unina. Turhina toivon rippeinä.

Tänään päätin asennoitua huonon yön jälkeen toisin. Aamu meni kumminkin sängyssä maatessa ja lapset katsoivat muumeja. Pelastus minulle moinen keksintö. Päikkäreiden aikaan sain kaikki nukkumaan ja sain itsekin hetken levähtää. Silti olo oli voimaton. Soittelin itselleni tänne apua ja sain olla omissa oloissani erittäin paljon. Enkä tänään ollut niin hermot kireänä edes lasten kanssa. Kyllähän mä heille topakasti jouduin sanomaan ja etenkin esikoinen koetteli minua, mutta jotenkin suurin osa meni vaan ohi. Ei jaksanut kiinnostaa. Olen sanonut vanhimmille lapsilleni, että äitillä on paha mieli ollut ja pyytänyt anteeksi käytöstäni. Ja mitä minun rakkaat tyttäreni tekevät: halaavat minua ja toitottavat hetki hetkeltä enemmän, kuinka rakastavat minua.

Kuuntelin tänään taas sydänääniä. Siellä pieni mennä porskutti ja liikkeitä kuului kuin myös tuntuikin. Kova vauhtihirmu on kyllä. Mietin siinä samalla asennettani tätä raskautta kohtaan tästä kaikesta huonosta kokemuksesta huolimatta. Miksi en voisi ottaa masukuvia ja katsella niitä? Miksi en voisi kuulostella ja jäädä paikalleni liikkeitä ihmettelemään? Miksi en voisi silitellä masua ja ajatella pientä sankariamme, joka siellä kasvaa? Miksi olen asennoitunut niin kylmästi miten nyt olen toiminut jo kohta 2 viikkoa? Päätin heittää hetkeksi edes huonot ajatukset pois ja menen päivän kerrallaan. Kyllä ne uutiset pian tulevat. Joko kirje tai puhelinsoitto.

Minun ympärilläni monet sanoneet suoraan ettei muuta tule kuin hyviä uutisia. Minä olen myhäillyt vaan mukana. En itse ole oikeastaan moiseen onneen uskonut. Miehenikin enemmän jaksaa uskoa hyviin uutisiin kuin minä. Eilen jopa ihanasti masusta siirsi minua. Tunsi sen kummun mikä tuossa edessä on. Sen pienen yksiön, minkä suojissa meidän pieni koittaa selviytyä meidän luokse.

Meidän luo hän tulee väkisinkin jossain vaiheessa pienenä enkelinä tai pienenä tuhisevana pakkausena.